Menin(kö) lankaan..

Pari päivää olen nyt purrut huultani ja puhissut itsekseni, mutta nyt on kuitenkin pakko avautua, kun harmittaa jonkinverran..
Tein sunnuntaina elämäni ensimmäiset kaupat huutiksessa. Olin pongannut kuvien perusteella kivoja pikkutytönvaatteita sisältävän paketin, jossa otsikossa mainittiin hyviä merkkejä. Hieman ihmettelin, kun hinta oli mielestäni edullinen vaatemäärään nähden, mutta "voitto" mikä "voitto" ja pakettia hakemaan. Myyjä asui vieläpä ihan naapurikaupungissa, joten pikkuajelu sunnuntaina ei haitannut. Koiin päästyäni aloin innosta puhkuen penkoa kasseja ja tutkia mitä kaikkea ihanaa merkkivaatetta tuli hankittu. Mutta ei. Siis ei. Kassien sisällöstä oli n. 1/3 käyttökelpoisia. Loput on tahrasia, kuviot lohkeilleet, ja esim. yhdessä Benettonin paidassa on joskus "ennen käpysotia" ehkä ollut glitteriä tekstissä, nyt pelkkä muisto ja osa kirjaimista on lisäksi puolittain irti. Mieskin katsoi ihmeissään ja totesi, että oli se onni ettet maksanut enempää.. Voitte varmaan kuvitella pettymykseni!!
Anteeksi nyt vaan kaikille huutiksen myyjille, mutta minun ensimmäinen kokemukseni oli kyllä pettymys. Okei, sieltä kun ostaa niin voi tulla vaikka sika-säkissä, mutta eikö nyt jotain rotia ja itsekritiikkiä mitä sinne kassiin laittaa.. Ei tietenkään kaikki ole samanlaisia enkä halua nyt missään nimessä yleistää. Tämä oli minun kokemukseni. Huono sellainen.

Kokemuksista olisi aina hyvä ottaa oppia, mikäli vaan muistaa ja pystyy. No, tästä opin että syynään kuvat tarkasti, vältän vaatepakettien ostamista ja keskityn yksittäisiin vaatekappaleisiin. Tai sitten ostan ihan uutta. Muutama pieni paketti pitäisi tänään lunastaa ja täytyy myöntää, että vaikka sunnuntain kokemus oli mitä oli, odotan uusia paketteja jälleen sillä hupsulla lapseninnolla mitä edellistäkin. Hassua!

Parempia kauppoja ja kevättä odotellessa!

Valmistautumista

Eilen reipastuin ja aloitin pääsiäisvalmisteluja. Muutamia kukka-asetelmia on tullut tehtyä, pääsiäismunia ostettu samoin nameja ja tietenkin ruohot kasvamassa. Saa nähdä säilyykö yhtään suklaata itse pääsiäiseen.. Meillä asuu muutama suklaa-hiiri ;-)

Tämä sunnuntai aiheuttaa minussa aina ristiriitaisia tunteita. Toisaalta omat lapsuusmuistot palaavat mieleen ihanina, toisaalta jatkuva ovikellon pimputus ja koiran haukunta saa minut raivon valtaan.. Sekavat fiilikset siis. Ostin eilen valtavan määrän erilaisia nameja virpojille ja laitoin ne nätisti koriin odottamaan. Kuitenkin mietin, että pitäisikö ovikello ottaa pois päältä. Olenko ikävä ihminen? Kun tyttö menee päikkäreille ja jos ovikello soi, hän herää takuu varmasti. Äh. Antaa olla päällä, en halua olla kulmakunnan ikävä täti. Alue, jossa asumme, on pelkkiä lapsiperheitä täynnä, joten virpojia varmasti riittää. Heitä ja haukuntaa odotellessa, mukavaa sunnuntaita!

Kahvia ja suklaata..

Huh huh, mikä aamu. Otsikon mukaisesti äiti ansaitsi hieman lisäenergiaa, joten kaivelin varastoja ja löytyihän sitä. Tuo ihanainen herkku kera kahvin. Nam!

Ja sitten siihen aamuun. Hengästyttävä lauantai; mies töissä, lapset heräsivät ennen seiskaa ja esikoisen aamupalalle saanti aiheutti kiukun. Ei pelkästään lapsessa, myös äidissä. Mikä kumma siinä on, että aamupalan syönti vajaa kuusivuotiaalle on niin äidin hermoja raastavaa? Oikeastaan se on ollut sitä aina, mutta joka aamu toivon että tänään menisi paremmin. Mutta ehei.. Ruisleipä katosi lautaselta noin tunnissa eikä päästy ilman itkua tälläkään kertaa. Taisi taas ne muurahaiset housuissa vaivata ja kaiken maailman jutut oli kerrottavana tai mutistavana.. Okei, kuulostavaa varmasti ihan normaalilta lapsiperheen aamulta, mutta ei aina jaksaisi.
Lisämomentin aamuun toi se, että oli pojan peliin lähtö ja eka kertaa ilman omaa isiä. Arvatkaas kenen piti ne varusteet pukea? Jepjep... Onneksi sain intensiivipikakurssin mieheltä illalla ja selvisin jopa sukkanauhoista! (poika pelaa siis jääkiekkoa..) Täytyy kyllä tässä vaiheessa kehua poikaa, että ei ole koskaan ollut niin nopeasti ja ajoissa valmiina kuin tänään oli valmentajan tullessa hakemaan. Niin vaan reippaana nappasi mailansa ja lähti kättään heiluttaen pelaamaan. Josko olisi voittopeli?? Äiti pitää peukkuja pikkupelaajalle!

Tästä se lähtee...

Ajatus oman blogin pitämisestä on kytenyt mielessäni jo hyvän aikaa. Kun olen nyt tarpeeksi kauan seurannut sivusta ja lukenut toisten ihania tekstejä, olen vihdoinkin kerännyt (mielestäni) tarpeeksi rohkeutta ryhtyäkseni tähän. Saas nährä kuin käy... Lukeeko tätä kukaan? Onko sillä mitään väliä? Mitä mä tänne kirjoitan... Mitä tänne pitää kirjoittaa.. Ystäväni sanoi, että kirjoita vaikka sitä mitä päivisin näet ja koet ympärilläsi ja käytä sitä eräänlaisena terapiana. Olen tällä hetkellä tyttövauvamme kanssa kotosalla, niin tapahtumat rajoittuvat hyvin pitkältä tänne kotiin. Toki välillä liikenne talomme ohitse on huima; aamulla pari traktoria, töihin lähtevät naapurit sekä pari ratsukkoa aamulenkillä..
Ehkäpä se kivan tekstin luominen onkin juuri sitä, että vaan kirjoittaa. Lukee tätä sitten yksi tai kolme, tällaista sekavaa jutustelua on tiedossa.

Lisäksi sitä salaa toivoo saavansa täältä muutaman ystäväbloggaajan, jonka kanssa olisi kiva jakaa ajatuksia kommenttien muodossa.

Tervetuloa siis seuraani, sekavaan sellaiseen!